Pyöräilyä ja mielenmyllerrystä

Aamu alkoi puurolla ja venyttelyllä.. Ah mikä ihana olo siitä tulikaan. Sitten heräsi 5-vuotias "ilopilleri", joka laahusti omasta huoneestaan tyynyn kanssa olo huoneeseen, hiukset takussa josta roikkui sieltä täältä eilisiä nipsuja ja ponnari. Minttu katsoi mua pitkään ja tympeästi, kun mulla oli päällä urheilutoppi ja colleget; "Aa..just..Eli tänäänkin mennään pyörillä. Kyllä joskus pitäisi pienelle ihmiselle olla vapaapäiväkin pyöräilystä! Ikinä en enää saa autossa kuunnella Cheekiä, laulaa sitä sun kanssa ja pitää kädestä kiinni, kun ajetaan tarhaan. Se on niin mukavaa! Haluan, että menemme autolla! Voitko äiti heittää ton sun topin roskiin, niin et voi enää pyöräillä!"
Minusta kun on niin mukavaa ja piristävää pyöräillä työmatkat mennentullen, että sivuutin kokonaan sen mitä Minttu minulle sanoi.
Pyöräilimme kuitenkin tarhaan (1,5km) ja matka meni kovin hitaasti ja vähänväliä kuului pieni ääni pyörän selässä, että miksi on niin tyhmää pyöräillä ja kuinka raskasta se on ja kuinka huono pyörä Mintulla on ja kuinka häntä väsyttää.
Ehkei se sitten olekaan niin piristävää 5-vuotiaalle? "Reippaana" äitinä vaan totesin, että kyllä se sitten on kivaa, kun totut siihen, mutta aluksi voi tulla jalat kipeiksi, yritin tsempata ja tehdä matkasta hauskemman. Minttu sitten kuitenkin kikatteli joka kerta, kun hän unohti, että pitää muistaa katsoa eteenpäin ja pysyä reunassa, kun pyöräilee.
Puolessa välissä matkaa on rakennustyömaa ja siitä kohtaa on jalkakäytävältä revitty asfaltti pois, joten keksimme, että se kohta onkin maastoreitti ja pomput ja töyssyt olivatkin yhtäkkiä hauskoja eikä pelottavia ja raskaita. Maastoreitin jälkeen tulee pieni "tunneli" mikä on tehty jonkin tiessä olevan ison kuopan päälle. Töyssyjen kohdalla pitää alkaa aina lisäämään vauhtia, että pääsee tunneliin sisälle ja sitten huudamme Mintun kanssa yhdessä, että "viiiiiiiiuh", kun pyörät sujahtavat tunneliin. Tarhamatkan hauskin pätkä.
Päiväkodilla viemme pyörän varastoon ja sanomme sille päiväksi heit ja laitamme oven lukkoon. Taas kerran Minttu totesi, kun päästiin perille, että oli niin mukavaa pyöräillä äidin kanssa.
Työmatkoilla ehtii miettiä paljon, kun pyöräilee ja kuuntelee musiikkia. Nyt mieleen tuli Mintun sanat "... Ikinä en enää saa autossa kuunnella Cheekiä, laulaa sitä sun kanssa ja pitää kädestä kiinni, kun ajetaan tarhaan. Se on niin mukavaa!" Jäin miettimään noita sanoja ja se huonoäiti-syndrooma iski taas. Onko parempi se, että kannustan lastani liikkumaan ja että nauramme pyöräillessä vai se, että menisimme 5 minuuttia autolla tarhaan ja hän saisi pitää kädestä kiinni ja laulaa mun kanssa? Kun jätin Mintun tarhaan, niin hän halusi lisää ja lisää suukkoja ja monta halia. Olin menossa pihaportista ulos, niin vielä nurkan takaa kurkkasi siniset silmät ja Minttu huusi: "hei hei äiti!". Korvasiko nuo suukot ja halit sen 5 minuutin automatkan ja kädestä pitämisen? Haluan niin kovasti kannustaa Minttua liikkumaan ja nauttimaan siitä olosta mitä liikunta antaa! Ajattelen, että me ehdimme sitten kotona halata ja pitää kädestä kiinni, mutta onko se tarpeeksi? Pitäisikö siitä pienestä kädestä pitää silloin kiinni, kun se pieni ihminen haluaa? Vai sitten vasta, kun itse ehtii? Muistaako lapsi sen niin, että äiti ei ikinä halunnut/jaksanut ajaa hänen kanssa autolla ja pitää kädestä vai muistaako hän sen hauskan maastoreitin, tunnelin ja pitkät halit päiväkodin pihalla?


<3

Elina