Pienen tytön ikävää vai uhmailua?

 
Minttu on lähdössä isänsä luokse 12.9. pitkäksi viikonlopuksi ja samalla näkee oman pikkuveljen, jonka ristiäiset siellä sitten on viikonloppuna.
Mintulla on menossa ikäväpäivät, kun tietää, että pian lähtee pohjoiseen. Tämä sama toistuu joka kerta, kun on lähdössä ja Mintun kanssa kutsumme näitä reissua edeltäviä päiviä/viikkoja ikäväpäiviksi. Milloin on ikävä mummoa, kun on menossa mummolaan tai milloin on ikävä isää, kun on menossa isän luokse.
En olisi ikinä uskonut, mutta ikäväänkin tottuu..En tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia, että siihen tottuu, mutta tilanne on tämä ja tähän on ollut pakko tottua. Siis minä olen tottunut, Minttu ei ja se sattuu. Tekee kipeää katsoa oman pienen tytön ikävää ja kyynelsilmiä.
Lauantaina laskimme Mintun kanssa, että montako päivää on lähtöön ja teimme kalenterin hänen huoneeseen. Jokaisena iltana kalenteriin liimataan tarra ja lasketaan, että montako päivää on vielä jäljellä. Tämä on ollut mummolla(äidilläni) ja Mintulla käytössä silloin, kun Mintulla on ollut ikäväpäivät, kun on ollut tulossa takaisin Turkuun.
Usein mietin, että onko lapsellani kokoajan ikävä? Pitäisikö minun tehdä jotain toisin tässä tilanteessa? Voisinko jotenkin helpottaa lapseni ikävää? En ole keksinyt muuta kuin rakastavan sylin ja juttelun asioista. Riittääkö se? Riittääkö se, että halaan lastani? Juttelen asioista hänen kanssaan ja pidän huolta? Onko se tarpeeksi? Mitä muuta voisin tehdä?
Välissä tunnen niin suurta riittämättömyyttä vanhempana. Varsinkin silloin, kun Mintulla on kaipuu isästä ja minä tajuan liian myöhään mistä kiukuttelu johtuu. Sitten pyydän anteeksi Mintulta, kun tajuan, että kiukuttelu ei olekaan normaalia pienen lapsen uhmailua vaan se on sitä pienen lapsen ikävää.
Tänään aamulla meillä oli pitkät halaukset päiväkodilla ja monta suukkoa, autoin Mintulle kengät jalkaan, vaikka hän olisi osannut sen itsekin, mutta ihan vain siksi, kun näin, että tänään on päivä jolloin kenkien laittaminenkin tuntuu liian isolta asialta.
Tämä vaatii ja on vaatinut minulta paljon itsehillintää, kun heikot hermot omistan. En aina ymmärrä miksi se kenkien laittaminen on niin vaikeaa tai miksi jonain päivänä se takki ei mene kiinni vaikka aiemmin meni. Nykyään sen jo toisinaan erottaa onko kyse ikäväkiukusta ja normaalista uhmailukiukusta. Ikäväkiukun aikana halataan, puhutaan ja pyyhitään kyyneleet. Uhmailukiukun aikana en anna vaihtoehtoja. Molemmat tavat toimii, kunhan vain oppisi erottamaan joka kerta mistä kiukusta on kyse milloinkin, niin olisi elämä helpompaa meille molemmille.





Mukavaa päivää!



Elina

Minttu luumuostoksilla Myllyssä